Kuten joku hahmo Oscar Wilden fantasiasta, Mick Ronson oli kirottu olemaan kaunis, eikä se, että hän saavutti mainetta David Bowien foliona 70-luvun glam-rockin kovaäänisen glitter-sotkun aikana, millään tavalla vähennä hänen mahtavaa taituruuttaan kitaristina.

Kuuntele vain hänen soolotyöskentelynsä, David Bowien kanssa ja muualla soittamiensa kuutosketjun hienoimpia hetkiä, niin koet hänen raa’an voimansa, autuaallisen melodisuutensa ja läpikotaisin modernin melun soveltamisensa.

Surettavasti Ronson kuoli liian nuorena, hän menehtyi leikkaamattomaan maksasyöpään vuonna 1993 työskennellessään viimeisen sooloalbuminsa Heaven and Hullin parissa (joka julkaistiin postuumisti vuonna 1994).

Tässä on viisi tämän ikuisesti aliarvostetun glam-rockin pioneerin suurimpia kitarahetkiä.

David Bowie – “Moonage Daydream”

Olin noin 17-vuotias, kun tutustuin ensimmäisen kerran David Bowieen ja Spiders from Mars -yhtyeeseen Don Kirshnerin Rock-konsertissa myöhään eräänä lauantai-iltana.

Olin tietysti tiennyt haluavani kitaristiksi siitä lähtien, kun olin nähnyt Beatlesin vuonna 1964 The Ed Sullivan Show’ssa ja myöhemmin varhaisen Whon Today Show’ssa. Myös varttuminen San Franciscon Haight-Ashburyn lähellä rakkauden kesän aikana oli inspiraationa. Mutta tämä melun, riffien, nuottien, valojen, pukujen ja melko oudon ja vastenmielisen lavastuksen tulva osoitti minulle, miten voimakasta, vaarallista ja euforisoivaa rockmusiikki voi olla, ja sen jälkeen olin todella innostunut.

Hylkäsin akustisen kitaran, turhauttavat “Michael Row Your Boat Ashore” -tunnit äitini palkkaaman 90-vuotiaan ruotsalaisen kitaraopettajan kanssa ja lähdin etsimään Les Paulia ja suurinta vahvistinta, jonka löysin.

Päädyin hirvittävän huonoon japanilaiseen Les Paul -kopioon ja valtavaan solid-state-vahvistimeen, joka kuulosti paskalta, mutta olin ratkaissut koodin. Kiitos sysäyksestä, Mick…

“Slaughter on 10th Avenue”

En ollut 70-luvulla ollut kovinkaan kiinnostunut instrumentaalikitaroinnista. Pidin Duane Eddystä, Venturesista ja Dick Dalesta – ja rakastin Link Wrayn “Rumblea” – mutta olin edelleen keskittynyt laulajiin ja pop-kappaleisiin.

Ostin Slaughter on 10th Avenue -albumin pelkästään siksi, että Mick oli Spiders From Marsissa ja ihailin David Bowieta. En ollut valmis nimikappaleen lähes elokuvamaiseen tunnelmien herättelyyn. Tämä esitys oli se, joka opetti minulle, että kitara voi olla yhtä ilmaisuvoimainen kuin laulu ja että soolot ja kitaraosuudet voidaan “sovittaa” yhtä kauniisti kuin orkesterit.

“Angel No. 9”

Mickin ääni tavallaan petti hänet sooloprojekteissaan. Se oli outoa, koska kaikki se intohimo ja energia, jonka hän pumppasi kitaransoittoonsa, tavallaan haihtui, kun hän avasi suunsa.

Ei se mitään. Introlinjat ja noin 3:20 alkava soolo ovat mielestäni loistavimpia, kohoavimpia, tunteikkaimpia ja särmikkäimpiä esimerkkejä “sovitetuista” kitaramelodioista, joita olen koskaan kuullut. Opin paljon näistä kahdesta osasta, ja ne saavat minut vieläkin vapisemaan ja kaipaamaan Mickiä, kun kuulen ne tänä päivänä.

The Rats – “Telephone Blues”

Tämä kappale on vuodelta 1969, ja The Rats on Mickin kotikaupungista Hullista. Se on aika tyypillistä tylyä ja karkeaa 60-luvun britti-blues-rumbaa. Päällisin puolin tässä ei ole mitään erikoista, mutta rakastan sitä, että voin kuulla Mickin vibraton ja bendien heräävän eloon niin varhaisessa vaiheessa hänen uraansa, sekä kokea hänen pelottomuutensa puskea musiikin jännitystä hinnalla millä hyvänsä – vaikka se tarkoittaisikin sitä, että se kuulostaa hieman epämiellyttävän ulkopuoliselta.

David Bowie – “Heroes” (Live in 1992)

Tämä esitys vuodelta 1992 Queenin kanssa järjestetystä Freddie Mercury -tribuutti-iltajuhlakonsertista liittyi pikemminkin siihen, että näen Mickin jälleen David Bowien kanssa lavalla. Se kertoi myös voimasta ja sisusta sekä kestävästä ja ylittävästä rakkaudesta musiikkiin ja kitaraan, sillä Mick taisteli jo syöpää vastaan, joka tappoi hänet vuonna 1993.

Hän iskee muutaman simpukan sinne sun tänne, mutta oli hienoa kuulla hänen lisäävän Bowie-hittiin vähän härskiä. Tämä inspiroi minua myös kaivamaan esiin EBow’n, jonka Greg Heet myi minulle NAMM-kojultaan aikoinaan. Siitä lähtien olen ollut EBow’n kannattaja – työkalu, joka on tuonut minulle monia sessiokeikkoja ja tuottanut paljon nautintoa. Täytyy kiittää sinua siitäkin, Mick.